Jo hyvän aikaa olen pyöritellyt tapaa päästää kaikki höyryt järkevästi ulos siitä, mitä syntyy kun suomalainen aitomies on oma ihastuttava itsensä meijen ihanassa kodissa. Välillä kun se menee niin yli hilseen ja pitkien hiuksienkin ja aiheuttaa välistä hyvinkin tulisia tuntemuksia. Hauskinta tässä on se, että muistan seurustelun alkuajoilta hetken, missä silmiini vilahti sarjakuva missä oma pääni muuttuu hirmuliskon pääksi ja se haukkaa miehen retaleen kuvasta. Asianyhteyksiä en muista, jokin hänen mielestä hauska juttu oli menossa, joka aiheutti kuvallisen vihastumisen minussa.
No, kerrotaampa jotain pohjatietojakin.
Olemme melkosen tavallinen 2000-luvun pariskunta, on uusperhe ja on yhteistä mukulaa ja asuntolainaa ja autolainaa ja mukamasyhteistä taloutta. Sitten kuulemma eletään jotain hemmetin tasa-arvon aikaa. Ei oo näkyny.
Tapasimme työn merkeissä, jossa mies oli se joka kertoi miten tehdään ja sitä piti sitten totellakkin. Ei sitä iloa kauhean kauaa kestänyt, mutta ensimmäisen yhteisen illan "aattona" oli kyllä ensimmäinen yhteentörmäyskin: mies käski siivota muiden jälkiä ja minähän siitä en tykännyt. Siivosin kuitenkin ja tämä herra sitten kotimatkalta vielä soitteli perään ja sovitteli, sillä olin erittäin käärmeissäni pienestä yhteenotosta. Voi kun olisin tiennyt..... nykyisin elämä oikeastaan on vain muiden jälkien siivoamista.
Mieheni syyttää minua hyväntahtoisesti omasta kahdenkymmenen kilon lihomisesta (ite kyllä syö..) ja minä en niin hyvän tahtoisesti omasta kahdestakymmenestä ylinmääräisestä kilostani. Lempiharrastuksemme ja varmaan ainoa harrastuksemme on ravintoloissa käyminen ja erillaisten herkkujen maistelu. Siinä on vaan yksi pieni ongelma: on erittäin vaikea löytää sitä hyvää ravintolaa kun kotona ruoka usein on paljon parempaa. Pihvin paistaminen tasolle medium on ihan kamalan vaikeaa monissa mukamas-ravintoloissa. Kyllä se meinaa tippa tulla linssiin kun monen kuukauden jälkeen saa lapset hetkeksi hoitoon ja pitää ihan syöksyä päästäkseen nauttimaan jonkun muun tekemään, erittäin hyväksi oletettua ruokaa ja sitten syödessä sitä toteaa ettei tämä todella ole sitä mitä pitäisi ja se toissapäivänä kotona paistettu oli kyllä paljon parempi kaikin puolin. Kai se on sitten omamoka kun alkoi puuhailemaan päivät pitkät keittiössä.
Miehelläni on myös hauska taipumus hurahdella tietokone/pleikkaripeleihin, joiden kanssa usein tuleekin yhteentörmäyksiä. Väitän, ettei ole turvallista ilmoittaa että alkaa kohta pelata tultuaan valmiiseen ruokapöytää, virkistäytymispäivän jälkeen kun aamulla ei voinut muksulta edes vaippaa vaihtaa ja se hehkeä liian kauan liian paljon valvonut muija taas porskuttaa muutaman tunnin katkonaisilla yöunilla. Sitten siitä pöydästä voi nousta ylös jättäen astiat siihen. Eikä tietenkään voida koskea puhtaiden pyykkien pussiin, vaikka se yllämainittu akka niistäkin mainitsi, taas kerran. Sitten pitäisi kirjoittaa kunniakirjoja jos mies osallistuu kotitöihin tai sattuu vaikka nukuttamaan lasta. Kun kysytään, koti on yhteinen ja kaikki on yhteistä. Kun tehdään, muijaa odotetaan palaamaan työelämään, tienaamaan ruhtinaallinen puolet isännän liksasta, eikä silti voida näyttää ennen tätä tilannetta että on mitään resursseja tehdä tasan kotihommia. Voin sanoa, että akka on lataamossa parissa viikossa, mikäli pitää hoitaa vuorotyötä, pikkulapsia, kotia ja juoksevia asioita. Kotona ei voi olla ikuisesti, ellei lotossa tule täysosumia ja sekin on haastavaa jos ei lottoa.
Joitakin kuukausia sitten aloin jättää tekemättä kotitöitä, jotta saisin miehen tekemään jotain. Siinä on vaan se ongelma, että hommat se tekee puolittaisesti ja joudun joko tekemään loppuun tai mainitsemaan ja arvosteluhan on nalkuttamista ja teeppäs se oikeen perinteiselle ukolle. Ja parhaassa tapauksessa saat puhua viikon selälle.
Nyt vaan on alkanut pinna kärähdellä niin paljon, että olen pian ansaitsemassa kotitalouslohikäärmeen titteliä ihan oikeasti. Pitäisi kai salaa harjoitella tulennielentää ja yllättää ukko jonoin kauniina päivänä...
Meillä periaatteessa kaikki on hyvin ja toisaalta taas kaikki on päin takaluukkua. Yksi pitää ärsyyntymisiäni ihan turhina, toinen olis lähtenyt menee jo vuosia sitten, loput toteaa vaan, ai et teilkii ja alkaa kertoa mitä ihanaa se heijen kultamussukka teki sillon ja tällön.
No, nyt muut saa kuulla mitä meijen isimies on yleensä jättänyt tekemättä ja miltä se on tuntunut.
Pääsääntöisesti suurestakaan raivostumisesta ei seuraa yhtään mitään, paitsi mielipahaa allekirjoittaneelle.
Terveisä vaan perheestä.
